Nyt sen pitää loppua!!

Vertaistuki – voima vai kuormitus? Kun päätin alkaa kirjoittaa peliriippuvuudesta päiväkirjaa, ajattelin sen olevan voimavara toipumisessa. Kirjoittamisen kautta toivoin ymmärtäväni paremmin omia ajatuksiani ja löytäväni vastauksia siihen, miksi alun perin aloin pelaamaan ja miksi jatkoin sitä näihin päiviin asti. Ensimmäiseksi loin blogin. Ajattelin kirjoittaa sinne omaksi ilokseni, mutta pian huomasin pohtivani, että peliriippuvuushan on edelleen tabu. Siitä ei juuri puhuta, vaan asia pidetään piilossa. Peliriippuvaista ei aina ymmärretä, usein kuulee kommentteja tyyliin: ”Miten ihmeessä olet ajautunut velkoihin pelaamisen takia? Ota nyt itseäsi niskasta kiinni.” Mutta peliriippuvuus on sairaus, aivan kuten alkoholismi tai vaikkapa verenpainetauti.  Avun saaminen tähän ongelmaan ei aina ole ollut kovin helppoa, vaan on ollut ajoittain todella vaikeaa. Tiedän tämän, koska olen paininut asian kanssa parikymmentä vuotta ja yrittänyt hakea apua useammastakin eri paikasta ja monia ke...

  Häpeä – näkymätön taakka peliriippuvuuden takana Kun puhutaan peliriippuvuudesta, usein keskitytään rahaan, velkoihin ja taloudellisiin seurauksiin. Mutta yksi suurimmista ja raskaimmista asioista on häpeä . Häpeä siitä, että “en pystynyt hallitsemaan itseäni”, häpeä siitä, että velkaa on kertynyt, häpeä siitä, että on joutunut valehtelemaan läheisille. Miltä häpeä tuntuu? Häpeä ei ole vain tunne – se on tila, joka vaikuttaa kaikkeen. Se saa piilottamaan laskuja, välttelemään puheluita ja salaamaan totuuden. Häpeä voi olla niin voimakas, että avun hakeminen tuntuu mahdottomalta. Minulle häpeä tarkoitti sitä, että en uskaltanut kertoa kenellekään, kuinka pahaksi tilanne oli mennyt. Ajattelin, että olen epäonnistunut ihmisenä. Häpeä kasvoi jokaisen salatun pelisession ja jokaisen valeen myötä. Miksi häpeä on niin vahva? Stigma: Peliriippuvuutta ei aina ymmärretä sairautena, vaan “huonona tapana”. Odotukset: Ajatus siitä, että “aikuinen hallitsee rahansa” tekee tilanteesta vielä v...

  Kun velka vie yöunet – ahdistus, stressi ja selviytymiskeinot Velkaantuminen ei ole vain numeroita taulukossa. Se on tunne, joka seuraa jokaista päivää – ja usein myös jokaista yötä. Kun velkaa on kymmeniä tuhansia euroja, ahdistus voi olla musertavaa. Haluan kertoa rehellisesti, miltä tämä tuntuu ja mitä keinoja olen löytänyt selviytymiseen. Ahdistus, joka ei hellitä Velka tuo mukanaan jatkuvan paineen. Se ei lopu siihen, että teet maksusuunnitelman. Se jatkuu, kun huomaat, ettei yhtälö ole mahdollinen: tulot eivät riitä, kulut kasvavat, ja jokainen lasku tuntuu painona hartioilla. Minun tilanteeni: Velkaa yli 120 000 € Tulot 3 200 €/kk Pakolliset menot + velkojen maksut = mahdoton yhtälö Kun lasken lukuja, huomaan olevani joka kuukausi miinuksella. Tämä tieto pyörii mielessäni yötä päivää. Stressi vie yöunet – herään aamuyöllä ja mietin, mitä tapahtuu, jos en saa sovittua pienempiä maksuja. Pelko ulosotosta ja häpeä epäonnistumisesta ovat jatkuvasti läsnä. Miltä tämä tuntuu? Se...

  Kun pelaaminen alkoi – ja miten se vei kaiken Haluan kertoa avoimesti tarinani, koska uskon, että rehellisyys voi auttaa sekä itseäni että muita saman asian kanssa kamppailevia. Olen 38-vuotias työssäkäyvä nainen Etelä-Suomesta. Ulospäin elämäni näyttää tavalliselta: vakituinen työ, maisterin tutkinto, keskituloiset tulot. Mutta pinnan alla on vuosien taistelu peliriippuvuuden kanssa – taistelu, joka on vienyt minut äärirajoille. Ensiaskeleet pelaamiseen Kaikki alkoi jo teini-iässä. Olin 15-vuotias, kun tutustuin kauppojen rahapeliautomaatteihin. Pelaaminen oli silloin satunnaista ja summat pieniä, mutta se toi jännitystä ja pakoa arjesta. En ymmärtänyt, että tämä oli ensimmäinen askel kohti riippuvuutta. Kun täytin 18, löysin nettikasinot. Se oli käännekohta. Pelaaminen ei ollut enää satunnaista hupia, vaan siitä tuli pakkomielle. Nettikasinoiden helppous ja nopeus veivät mukanaan, ja pian kuvioon astuivat pikavipit. Velkaantuminen alkoi, ja hallinta katosi. Ensimmäinen romahdus...

  Minun tarinani – mistä kaikki alkoi ja missä olen nyt Haluan aloittaa tämän blogin kertomalla rehellisesti, kuka olen ja miksi kirjoitan. Tai niin rehellisesti kuin mitä olen nyt valmis itsestäni kertomaan, tällä hetkellä. Olen 38-vuotias työssäkäyvä nainen Etelä-Suomesta. Olen koulutukseltani maisteri, elän keskituloista arkea ja ulospäin kaikki näyttää olevan hyvin. Mutta todellisuus on toinen. Olen peliriippuvainen. Tämä on vaikea myöntää, mutta samalla vapauttavaa. Olen saanut virallisen rahapeliriippuvuusdiagnoosin ja aloittanut hoidon. Tällä hetkellä olen ollut pelaamatta 22 päivää – ja päätös on, etten enää koskaan pelaa. Olen retkahtanut 20 vuoden aikana lukemattomia kertoja, mutta nyt riittää. Mistä kaikki alkoi? Ensimmäiset askeleet otin jo 15-vuotiaana, kun rakastuin kauppojen rahapeliautomaatteihin. Summat olivat pieniä, mutta peli vei mukanaan. 18-vuotiaana löysin nettikasinot, ja pian myös pikavipit. Siitä alkoi alamäki. Vuonna 2012 tilanne paheni: pikavipit olivat...