Ajatuksia vertaistuesta... Onko siitä oikeasti apua vai..
Vertaistuki – voima vai kuormitus?
Kun päätin alkaa kirjoittaa peliriippuvuudesta päiväkirjaa, ajattelin sen olevan voimavara toipumisessa. Kirjoittamisen kautta toivoin ymmärtäväni paremmin omia ajatuksiani ja löytäväni vastauksia siihen, miksi alun perin aloin pelaamaan ja miksi jatkoin sitä näihin päiviin asti.
Ensimmäiseksi loin blogin. Ajattelin kirjoittaa sinne omaksi ilokseni, mutta pian huomasin pohtivani, että peliriippuvuushan on edelleen tabu. Siitä ei juuri puhuta, vaan asia pidetään piilossa. Peliriippuvaista ei aina ymmärretä, usein kuulee kommentteja tyyliin: ”Miten ihmeessä olet ajautunut velkoihin pelaamisen takia? Ota nyt itseäsi niskasta kiinni.” Mutta peliriippuvuus on sairaus, aivan kuten alkoholismi tai vaikkapa verenpainetauti.
Avun saaminen tähän ongelmaan ei aina ole ollut kovin helppoa, vaan on ollut ajoittain todella vaikeaa. Tiedän tämän, koska olen paininut asian kanssa parikymmentä vuotta ja yrittänyt hakea apua useammastakin eri paikasta ja monia kertoja. Johtuuko se tiedon puutteesta vai siitä, että riippuvuutta pidetään yksilön omana vikana, johon voisi vaikuttaa vain ryhdistäytymällä?
Koen olevani peliriippuvuuden asiantuntija omien kokemusteni kautta ja 20 vuoden kokemuksen kautta. Olen menettänyt luottotiedot, hakenut apua, lukenut oppaita, käynyt psykiatrilla ja osallistunut peliriippuvuusohjelmaan. Lopulta sain myös virallisen diagnoosin.
Siksi päätin alkaa julkaista sisältöä aiheesta, anonyymisti blogissa ja Instagramissa. En ole vielä valmis esiintymään omalla nimellä ja kuvalla, enkä tiedä, tuleeko se päivä koskaan. Ehkä jään vain ”tuhlariksi” tai ”peliriippuvaiseksi”, joka jakaa ajatuksiaan ilman kasvoja.
Hetken kirjoiteltuani ja päiviteltyäni Instagramia liityin myös peliriippuvaisille tarkoitettuun yhteisöön, Päihdelinkkiin. Odotin löytäväni paikan, jossa voin hengittää vapaammin, kertoa tarinani ja saada vertaistukea. Paikan, jossa ei tarvitse selittää kaikkea alusta, koska muut ymmärtävät. Vertaistuki kuulostaa sanana lämpimältä ja turvalliselta yhteisöltä, jossa jaetaan kokemuksia ja kannetaan toisia silloin, kun oma voima ei riitä.
Kirjoittaminen on auttanut minua jäsentämään omaa matkaa ja purkamaan häpeää ja pelkoa. Mutta viime päivinä olen kohdannut jotain odottamatonta: arvostelua. Kommentteja, joissa kyseenalaistettiin blogini aitous, koska sen koettiin olevan tekoälyn tuottamaa huijausta. Sanottiin, että julkaisuista näkee heti, että ne on luotu tekoälyllä.
Tuo hetki pysäytti minut. Miksi se tuntui niin raskaalta? Ehkä siksi, että olin tullut hakemaan tukea, en tuomiota. Totta on, että olen käyttänyt tekoälyä apuna, esimerkiksi kuvien luomisessa ja tekstin jäsentämisessä. Olen maininnut sen avoimesti. Mutta se ei tee kokemuksistani vähemmän todellisia. Jokainen tunne ja ajatus on minun, vaikka tekoäly on auttanut haastavaa tekstiä pukemaan selkeämmin sanoiksi. Silti kommentit saivat minut miettimään: onko tämä yhteisö sittenkään paikka, josta saan tukea? Vai lisääkö se kuormitusta tilanteessa, jossa yritän selviytyä?
Tämä kokemus nosti pintaan isomman kysymyksen: mitä vertaistuki oikeastaan on? Onko se pelkkää kokemusten jakamista, vai myös hyväksyntää ja kunnioitusta? Vertaistuen pitäisi olla turvallinen tila, jossa jokainen voi kertoa omalla tavallaan ilman pelkoa arvostelusta. Kun tuki muuttuu kritiikiksi, se voi satuttaa enemmän kuin auttaa. Missä kulkee raja tuen ja kuormituksen välillä?
Olen huomannut, että vertaistuki ei ole aina yksiselitteistä. Se voi olla voimavara, mutta myös haavoittuva paikka. Kun odotukset eivät täyty, pettymys voi olla suuri. Nyt pohdin, miten asetan rajat ja suojaan omaa hyvinvointiani.
Ehkä vertaistuki ei aina löydy sieltä, mistä odottaa ja sekin on ok. Tärkeintä on tunnistaa, mikä tukee ja mikä vie voimia.
Kirjoitan tästä, koska uskon, että moni muukin voi kokea saman. Vertaistuki on arvokasta, mutta sen ei pitäisi lisätä häpeää tai epävarmuutta. Joskus paras tuki on se, että kuuntelee itseään ja hakee apua sieltä, missä olo tuntuu turvalliselta, olipa se ammattilainen, läheinen tai oma päiväkirja.
Oletko kokenut, että vertaistuki ei aina ole tukea? Miten olet ratkaissut sen?
Kun päätin alkaa kirjoittaa peliriippuvuudesta päiväkirjaa, ajattelin sen olevan voimavara toipumisessa. Kirjoittamisen kautta toivoin ymmärtäväni paremmin omia ajatuksiani ja löytäväni vastauksia siihen, miksi alun perin aloin pelaamaan ja miksi jatkoin sitä näihin päiviin asti.
Ensimmäiseksi loin blogin. Ajattelin kirjoittaa sinne omaksi ilokseni, mutta pian huomasin pohtivani, että peliriippuvuushan on edelleen tabu. Siitä ei juuri puhuta, vaan asia pidetään piilossa. Peliriippuvaista ei aina ymmärretä, usein kuulee kommentteja tyyliin: ”Miten ihmeessä olet ajautunut velkoihin pelaamisen takia? Ota nyt itseäsi niskasta kiinni.” Mutta peliriippuvuus on sairaus, aivan kuten alkoholismi tai vaikkapa verenpainetauti.
Avun saaminen tähän ongelmaan ei aina ole ollut kovin helppoa, vaan on ollut ajoittain todella vaikeaa. Tiedän tämän, koska olen paininut asian kanssa parikymmentä vuotta ja yrittänyt hakea apua useammastakin eri paikasta ja monia kertoja. Johtuuko se tiedon puutteesta vai siitä, että riippuvuutta pidetään yksilön omana vikana, johon voisi vaikuttaa vain ryhdistäytymällä?
Koen olevani peliriippuvuuden asiantuntija omien kokemusteni kautta ja 20 vuoden kokemuksen kautta. Olen menettänyt luottotiedot, hakenut apua, lukenut oppaita, käynyt psykiatrilla ja osallistunut peliriippuvuusohjelmaan. Lopulta sain myös virallisen diagnoosin.
Siksi päätin alkaa julkaista sisältöä aiheesta, anonyymisti blogissa ja Instagramissa. En ole vielä valmis esiintymään omalla nimellä ja kuvalla, enkä tiedä, tuleeko se päivä koskaan. Ehkä jään vain ”tuhlariksi” tai ”peliriippuvaiseksi”, joka jakaa ajatuksiaan ilman kasvoja.
Hetken kirjoiteltuani ja päiviteltyäni Instagramia liityin myös peliriippuvaisille tarkoitettuun yhteisöön, Päihdelinkkiin. Odotin löytäväni paikan, jossa voin hengittää vapaammin, kertoa tarinani ja saada vertaistukea. Paikan, jossa ei tarvitse selittää kaikkea alusta, koska muut ymmärtävät. Vertaistuki kuulostaa sanana lämpimältä ja turvalliselta yhteisöltä, jossa jaetaan kokemuksia ja kannetaan toisia silloin, kun oma voima ei riitä.
Kirjoittaminen on auttanut minua jäsentämään omaa matkaa ja purkamaan häpeää ja pelkoa. Mutta viime päivinä olen kohdannut jotain odottamatonta: arvostelua. Kommentteja, joissa kyseenalaistettiin blogini aitous, koska sen koettiin olevan tekoälyn tuottamaa huijausta. Sanottiin, että julkaisuista näkee heti, että ne on luotu tekoälyllä.
Tuo hetki pysäytti minut. Miksi se tuntui niin raskaalta? Ehkä siksi, että olin tullut hakemaan tukea, en tuomiota. Totta on, että olen käyttänyt tekoälyä apuna, esimerkiksi kuvien luomisessa ja tekstin jäsentämisessä. Olen maininnut sen avoimesti. Mutta se ei tee kokemuksistani vähemmän todellisia. Jokainen tunne ja ajatus on minun, vaikka tekoäly on auttanut haastavaa tekstiä pukemaan selkeämmin sanoiksi. Silti kommentit saivat minut miettimään: onko tämä yhteisö sittenkään paikka, josta saan tukea? Vai lisääkö se kuormitusta tilanteessa, jossa yritän selviytyä?
Tämä kokemus nosti pintaan isomman kysymyksen: mitä vertaistuki oikeastaan on? Onko se pelkkää kokemusten jakamista, vai myös hyväksyntää ja kunnioitusta? Vertaistuen pitäisi olla turvallinen tila, jossa jokainen voi kertoa omalla tavallaan ilman pelkoa arvostelusta. Kun tuki muuttuu kritiikiksi, se voi satuttaa enemmän kuin auttaa. Missä kulkee raja tuen ja kuormituksen välillä?
Olen huomannut, että vertaistuki ei ole aina yksiselitteistä. Se voi olla voimavara, mutta myös haavoittuva paikka. Kun odotukset eivät täyty, pettymys voi olla suuri. Nyt pohdin, miten asetan rajat ja suojaan omaa hyvinvointiani.
Ehkä vertaistuki ei aina löydy sieltä, mistä odottaa ja sekin on ok. Tärkeintä on tunnistaa, mikä tukee ja mikä vie voimia.
Kirjoitan tästä, koska uskon, että moni muukin voi kokea saman. Vertaistuki on arvokasta, mutta sen ei pitäisi lisätä häpeää tai epävarmuutta. Joskus paras tuki on se, että kuuntelee itseään ja hakee apua sieltä, missä olo tuntuu turvalliselta, olipa se ammattilainen, läheinen tai oma päiväkirja.
Oletko kokenut, että vertaistuki ei aina ole tukea? Miten olet ratkaissut sen?
Minä en valitettavasti usko, että vertaistuki on aina hyvä tai toimiva apu. Itse liityin migreeniä sairastavien vertaistukiryhmään, mutta huomasin pian, että "tuki" tuntuukin olevan kilpailua siitä, että kenellä on suurin kärsimys. Totesin, että minua ei ilahduta yhtään se jos jollain toisella on asiat vielä huonommin kuin minulla ja poistuin ryhmästä. Sääli, koska parhaimmillaan vertaistuesta voisi varmaan olla oikeasti apua. Toivotan sinulle hurjasti tsemppiä ❤️
VastaaPoista